Unet jatkuivat. Heräsin äskön painajaiseen jossa ihmiskädellinen, jo sukupuuttoon kuolleen lajin edustajan elämää kuvasi turhauttava episodi eräänlaisen kulkuneuvon ja tämän tuholaiseläimen kieroutuneesta suhteesta.
Jo tuttuun tapaan kirjaan uneni kerrontamuotoon alaotsikolla K-16
Bussin rauhoittava tärinä ja vaihtuva maisema sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Ajan taju ja puheen sorina katosi musiikin viedessä hänet maailmaan ilman muita. Missä hän sai olla yksin, ilman maailman pahuutta ja syyttäviä ihmisiä. Katse ei kiinnittynyt enää mihinkään tiettyyn, vaan muuttui sumuiseksi. Hän havahtui bussin osuessa kuoppaan ja tajusi pysäkkinsä kohta saapuvan. Ihana hetki ilman vastuuta ja huolta olisi kohta päättymässä. Kohta pitäisi nousta ajattomasta tilasta takaisin maailmaan. Bussi kaartui viimeisen kurvin ja hän nousi ulos bussista. Maassa oli vesi lätäköitä, joista hän ei välittänyt. Rikkinäiset farkun puntit kastuivat jäädessään kengän ja lätäkön väliin. Hän ei katsonut autoja kulkiessaan tien yli, vaan kiinnitti huomionsa tien toisella puolella olevan omena puun oksaan. Se haarautui ja oli paljas. Musta, tiheä ja karu. Siinä oli jotain selittämätöntä kauneutta. Ehkä tunne, että kaikesta selviää ja kaikki muuttuu lopuksi paremmaksi. Tuo puu oli monta vuotta jo kestänyt talvia ja kovia pakkasia yksin pihalla, taipumatta ajan kanssa käytävään taisteluun elossa selviämisestä. Keväiset pienet purot jotka muodostuivat lunten sulaessa, virtasi tiellä mutaisiin ojiin. Maa oli routinut tehden kuoppia ja halkeamia tiehen. Auringon paiste tuntui lämpimänä hänen kasvojaan vasten, hänen kävellessään ontuen kohti kävelytietä. Hän kurkisti olkansa yli huomaten takanaan kulkevat ihmiset ja tyhjän autotien. Kääntäessään päätään takaisin kulkusuuntaansa, sulkiessaan silmiä, hän huomasi kuusen oksien alla olevan tytön. Ehkä 6 -vuotiaalla tytöllä oli valkoinen mekko, joka oli tahriutunut vereen. Tytön käsissä oli puuvartinen halkaisu kirves. Tytön kädet ja kirves olivat veressä. Tyttö hymyili surullisesti kyynelten ja veren tahrimien hiustensa alta katsoen kulkijaa suoraan silmiin. Hänen Silmänsä menivät kiinni ja avatessaan ne, tyttö oli kadonnut. Hän alkoi ylittää tietä ja astui kävelytieltä pois. Kipu vihlaisi hänen polveaan, muttei hän välittänyt. Tuo tuttu kipu oli jo ollut monia vuosia läsnä. Kipu muistutti häntä vielä siitä, että hän tunsi jotain. Vielä hän eli ja vaelsi eksyneenä yksin. Vastaan tuleva auto sai hänet ajattelemaan kaiken lopettamista. Vain yksi askel ja kaikki olisi ohi. Ei enää loputonta tyhjyyttä mielessä. Ei enää tuskaa. Saisi rauhan. Ohi ajavan auton ilmavirta pyyhkäisi hänen takin liepeitään ja pieni vesi sumu tuntui hänen kasvoillaan. Vaikka maa oli märkänä, hän tunsi keuhkoissaan kadusta nousevan pölyn. Tuo joka keväinen kurkkua kutittava ja ahdistava tunne. Hän tiesi päästyään kotiin, että sama tulisi tapahtumaan huomennakin. Samat asiat, mutta eri ihmiset. Tulisivat kertomaan mikä on huonosti. Kiittämättömät ihmiset. Valittaisivat jostain turhasta asiasta. Täyttäisivät heidän tarpeensa päteä ja vaikuttaa maailmaan. Mutta millä tavalla. Se minkä värinen heidän postilaatikkonsa on tai pitääkö roskakuski liian kovaa ääntä hakiessaan heidän roskiaan. Taas on pulu käynyt heidän pihallaan. Niin kuin minä asialle jotain pystyisin tekemään. Maailmassa on isompiakin ongelmia. Hän meni makaamaan sängylleen ja unohti kaiken. Omassa sängyssään hän sai olla rauhassa. Hänen sulkiessaan silmänsä hän näki tuon tytön. Hän näki tytön silmistä valuvat kyyneleet. Hänet valtasi suuri epätoivo ja ahdistus. Häntä alkoi oksettaa. Päässä pyöri ja oli vaikea hengittää. Hän sytytti valot, nousi ylös ja juoksi vessaan oksentamaan. Pistävä haju valtasi vessan. Hän pyörtyi. Herätys kello soi. Aamu. Taas samainen paska alkaa. Onneksi kohta pääsisi bussiin istumaan. Työ; kuunnella ihmisten ainaista valitusta. Taloyhtiön hallitus teki sitä ja tätä. Ei se ole maailman loppu. Onneksi kohta pääsisi taas bussiin, vain istumaan omassa rauhassa. Hän istahti omalle paikalleen bussissa. Bussi lähti liikkeelle ja muusta maailmasta irrottava liikehdintä rentoutti hänen mielensä. Ohi kiitävä maisema vaihtui. Katse alkoi sumentua, mutta bussin ikkunassa oleva tahra värjäytyi punaiseksi. Hän katsoi ikkunasta peilautuvaa kuvaansa ja näki vereen tahriutuneet itkevät kasvot. Hänen veriset kätensä puristivat kirvestä. Häntä ahdisti. Bussissa, joka oli hänen ainoa turvansa. Hän havahtui bussin taas osuessa kuoppaan. Hän ei enää istunut turvallisessa bussissaan, vaan maailma oli vallannut tämänkin. Hän astui bussista ulos. Hän huomasi vanhan tuttavansa, omenapuun oksan. Hän käveli lähemmäksi sitä, mutta tällä kertaa hän ei jatkanut matkaansa vaan pysähtyi. Hän meni aivan lähelle puuta ja silitti karheaa puun pintaa. Hän kiipesi oksalle ja pujotti vyönsä oksan ympärille. Hän huokaisi ja laskeutui vyönsä varaan roikkumaan kaulastaan. Hänen silmissään alkoi sumentua ja äänet kaikkosivat, kuten bussin rauhoittavassa tunnelmassa. Enää ei tarvinnut nousta tästä bussista.
p.s. unohdin leikata kynteni : (
Miumiu kuittaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti